sunnuntai 28. helmikuuta 2010

Katastrofin aineksia ilmassa

Voi itkujen itku, nyt se on sitten tapahtunut, mitä tässä onkin jo pelätty... Tällä viikolla on saatu tuskailla ja hermot ovat olleet koetuksella useampanakin päivänä.


Pojat viime viikolla, kun kaikki oli vielä hyvin.

Kaikki blogia vähänkään aktiivisemmin lukevat tietävät varmastikin, että Bode osaa olla rasittavaakin rasittavampi tuodessaan palloa jatkuvasti tielle, kun lumia lykitään. Noh, Petellä paloi viikolla pinna ja pallo upposi syvälle hankeen. Tarkoitus oli kyllä kaivaa pallo esiin, kun lumityöt on tehty. Toisin kuitenkin kävi. Palloa ei enää löytynyt.

Pari päivää oltiin ilman palloa ja kaikilta meni hermot. Wiltsu ei saanut olla sekuntiakaan rauhassa pihalla, kun Bode olisi voinut pallon puutteessa ottaa vaikka Wiltsun suuhunsa. Kohellus oli aivan järkyttävää, Bode etsi palloaan sekä sisällä että ulkona ja vaatimalla vaati apua etsintään. Lopulta herralle lykättiin tennispallo suuhun. Meni pari minuuttia ja pallo oli entinen... argh! Toinen tennispallo on sentään kestänyt nyt jo jokusen päivän. Ja käyttö on ollut todella ahkeraa. Mietinnässä on, pitääkö käydä ostamassa uusi sininen pallo vai odotetaanko vielä hetki, jos se tuolta kinosten sulaessa löytyisi. Tai sitten otetaan Tuulan vinkistä vaari ja käydään ostamassa Bodelle niin iso pallo, ettei se huku hankeen (eikä vieri kaappien alle).

DogFriday: talvirieha

DogFridayn tämänkertaisessa haasteessa kysytään, mitä touhuamme talvisin. Tänä talvena se taitaa olla ihan selviö: lumitöitä, lumitöitä ja lumitöitä!
Toisinaan on Wiltsukin
lumikolan tiellä,
mutta väistää yleensä
välittömästi huomatessaan
kolan tulevan kohti.
Mutta kuten kuva osoittaa,
ei ihan aina.


Isin apurit ovat aktiivisesti mukana lumitöissä. Tosin etenkin Boden käsitys apuna olemisesta ei käy ihan yksiin isännän käsityksen kanssa. Viime aikoina pihaltamme onkin kaikunut useimmiten yksinkertainen, mutta joskus jopa tehokas karjaisu "SIIRRY!" tai kireä-ääninen "Mene nyt mäkeen sen pallos kanssa!"

Molemmat edellä mainitut lauseet ovat valitettavasti melko tehottomia Boden suhteen, kun herran korvat ovat kateissa (siis aika usein), mutta Wiltsulle tehoaa hempeästikin sanottu siirry. Yleensä komentoja on Bodelle tehostettava siten, että ottaa ja viskaa pallon kaaaaauuaas, silloin menee Bodekin perässä. Mutta tulee ikävä kyllä välittömästi takaisin, kun pallo on löytynyt.

Aika usein on käynyt viime aikoina niin, että mikäli minä en ole myös pihalla, tyrkkää isäntä Boden palloineen sisälle lumitöiden ajaksi. Sinänsä hyvin ymmärrettävää. Tulee lumityöt tehtyä reippaasti nopeammin, kuin herra apurin kanssa.


Onks ihan pakko nousta?


Ei auttanut siirry-käskyt eikä mikään. Ei vaivautunut herra liikahtamaankaan, ei edes vaikka kola meni yli.


Joo joo, siirryn siirryn kunhan ehdin.

keskiviikko 17. helmikuuta 2010

maanantai 15. helmikuuta 2010

DogFriday: rakkauspäivä

Tuuli ja Missu näyttävät millaista
tosi ystävyys on.


DogFriday:n kuvahaasteen aiheena on rakkauspäivä ystävänpäivän kunniaksi. Tarkoituksena on kertoa kuvin ystävyydestä ja rakkaudesta koiriin.

Mulle ovat myös jo edesmenneet koirat äärettömän rakkaita ja tärkeitä, joten tällä kertaa osallistun haasteeseen vanhemmilla kuvilla, vaikka tiedänkin, että tarkoituksena on käyttää ainoastaan tuoreita kuvia. Toki yksi tuorekin kuva - tältä päivältä - pääsee mukaan, koska rakastan myös näitä kahta poikaa, jotka päivästä toiseen tuovat niin paljon iloa elämääni! (Joo, sitä kolmatta "poikaa" myös, joka kulkee kahdella jalalla, mutta tässähän on tarkoitus puhua vain koirista, eikö niin?)

Pusuttelukuvia löytyy arkistosta useampiakin; on kuvia, missä Riina, Missu ja Wiltsu pussaavat minua ja sellaisia, missä Bode pussaa Peteä, mutta valitsin tähän haasteeseen kuvan, missä Tuuli antaa Missulle pusun. Se on niinkin kaukaa kuin vuodelta 2005. Samalta vuodelta on myös kuva, missä Wiltsu pyytää Missulta pusua. Niissä on jotain niin herkkää, että saavat kaihoisan hymyn huulilleni.
Wiltsu pyytää Missulta pusua.
Molemmat olivat ikionnellisia,
kun löysivät toisensa.
Ystävyys syntyi hetkessä.


Missun ja Wiltsun tarina alkoi vuonna 2004. Missu oli ollut jo vuoden yksin, kun maitorauhaskasvain oli vienyt Riina-äidin sateenkaarisillalle. Wiltsu oli 4,5-vuotias ja etsi uutta kotia.

Ilo oli ylimmillään, kun nuo kaksi tapasivat toisensa ensimmäisen kerran. Yhteinen sävel löytyi heti ja ystävyys syntyi saman tien. Wiltsu sopeutui uuteen laumaansa loistavasti ja Missu oli ikionnellinen, kun sai uuden ystävän eikä tarvinnut olla enää ainoana koirana talossa. Elämä hymyili taas. Ystävyys jatkui viime syksyyn asti, jolloin luusyöpä vei Missun.
Riina ja Tytti olivat
90-luvulla niin hyviä
ystäviä, että jakoivat
myös kepin.


Muistelen vielä Riinan ja Tytin kepinkantokuvan verran menneitä ja sitten siirrytään tähän päivään ja tänään otettuun kuvaan Wiltsusta ja Bodesta.

Wiltsu ja Bode ovat välillä mitä parhaimpia ystäviä - tai no, ystäviä nyt ainakin. Toisinaan taas pitää kinata ja ärhennellä siitä, kumpi herroista olikaan se, joka määrää tahdin... Tänään oli ystävyyspäivä. Leikittiin kolmestaan pihalla - siis minä ja koirat - eikä kenenkään tarvinnut ärhennellä. Kaikilla oli kivaa! :-D


Ystävykset Wiltsu ja Bode.


Ja vielä lopuksi Missun ja Tuulin ystävyyshalin myötä oikein hyvää (vaikkakin myöhästynyttä) ystävänpäivää kaikille!

torstai 11. helmikuuta 2010

DogFriday: sunnuntai

DogFriday-kuvahaastessa kysytään tällä viikolla millainen meidän sunnuntai on. Osallistuminen jäi ihan viime tippaan, uusi haaste tulee jo huomenna...
Wiltsu istuu kattoterassillaan
odottaen, josko kohta lähdettäisiin ulos puuhastelemaan
jotain kivaa?


Sunnuntaiaamut käynnistyvät meillä yleensä aika hitaasti. Nukutaan pitkään jos suinkin mahdollista ja syödään aamupalaa pitkän kaavan mukaan - siis me kaksijalkaiset. Koirat ulkoilevat sillä aikaa omatoimisesti pihalla ja saavat ruokansa, kun me olemme syöneet.

Vaikka välillä kuinka tekisi mieli vain löysäillä, täytyy jossain vaiheessa kuitenkin vääntäytyä sohvalta ylös ja lähteä säästä riippuen joko pihahommiin tai muuten vain koirien kanssa ulos. Viime aikoina on kyllä riittänyt pihahommia yllin kyllin, kun lunta on saanut lapioida enemmän kuin tarpeeksi.

Ennätysmäärä lunta on antanut koirillekin pihalla tekemistä. Kilpailu vallikuninkuudesta juosten koko ajan kasvavan lumivallin päälle ja takaisin on ollut etenkin Wiltsun mieleen. Bode ja pallo taas ovat ihan oma juttunsa; erottamaton parivaljakko, joka viihtyy loistavasti keskenään. Sekä tönärin että lumikolan edessä ja takana ja sivulla ja...


Vallikuningas-Wiltsu!

Toisinaan soi herätyskello sunnuntaiaamuna aikaisin ja jompi kumpi koirista pääsee hakutreeneihin unisen emäntänsä kanssa. Treeneissä on tosin nyt ollut pitkä paussi; ensin emännän polvioperaation takia ja nyt liiallinen lumimäärä estää pääsyn hakumetsiin.


Ulkoilun jälkeen levätään unikullan kanssa sohvalla.

Ulkoilun jälkeen vedetään hetki sikeitä ja sitten on taas aika puuhastella jotain kivaa. Bode tuo pallon ja sitä pitää potkia tai piilottaa. Wiltsu tiirailee kattoterassinsa ikkunasta näkyisikö kettutyttöjä tai muita kavereita.


Bode ja pallo - erottamaton parivaljakko.

maanantai 8. helmikuuta 2010

Kettu Repolainen ja muita metsäneläimiä

Harmittaa, kun ei pysty pitämään jatkuvasti kameraa käsissään. Jokin aika sitten pölyjä pyyhkiessäni satuin vilkaisemaan keittiön ikkunasta ulos ja Kettu Repolainenhan se siinä. Käveli kaikessa rauhassa lammen reunalla, hyppäsi ojan yli ja kiipesi ylös Peten autopaikalle päin. Oli muuten iso. Ei tainnut olla kettutyttö, joita Wiltsu kattoterassiltaan tiirailee ;-) Ja ei, en nähnyt harhoja, niin lähellä ikkunaa se oli, että hämärämmälläkin sen olisi tunnistanut, saati sitten puolenpäivän aikaan, kun näkyvyys oli hyvä.


Wiltsu vahtii ikkunassa näkyykö kettutyttöjä.

Eipä ollut taas vähään aikaan näkynyt metsäneläimiä. Hirviä ei ole enää aikoihin näkynyt ollenkaan - ne on varmaan tapettu täältä  jo sukupuuttoon eikä jäniksiäkään näy kuin hyvin harvoin. Mutta keväällä, ennen kuin puihin puhkesivat lehdet ja heinä kasvoi korkeaksi, näkyi valkohäntäpeuroja ja supikoiria muutamaankin otteeseen ihan tuossa lammen lähistöllä. Varmaan niitä tuossa metsikössä edelleenkin liikkuu, vaikkei kevään jälkeen ole vilaustakaan näkynyt. Ja nyt on niin paljon lunta, ettei oikein viitsi lähteä rämpimään ja katsomaan, näkyisikö siellä jälkiä.

Lintuja - isoja sellaisia - on näkynyt enemmänkin. Äskettäin nähtiin joku pöllö nököttämässä puunoksalla. Siitä se syöksyi alas ja hetken päästä jatkoi matkaansa. Sen verran kaukana se kuitenkin oli, ettei nähty, onnistuiko se saamaan saalista vai miksi syöksyi yhtäkkiä niin vauhdilla alas.
Koukkunokka värjöttelee karmeassa kaatosateessa sähkölinjan päällä


Taisi olla joskus viime keväänä, kun näin isohkon linnun värjöttelemässä sähkölinjan päällä. Satoi aivan kaatamalla, mutta hain kiireesti kameran ja toivoin, että kuvasta saisi jotain selvää. Zoomasin minkä kamerasta lähti, mutta liian kauas se silti jäi. Muutama satakertaiseksi kun kuvaa suurensin tietokoneen ruudulla, niin selkeästi näkyi linnulla koukkunokka, vaikka kuva muuten menikin ihan rakeiseksi. Mutta mikä lintu on kyseessä? Olen todella huono tunnistamaan lintuja, joten en uskalla lähteä edes arvaamaan.

perjantai 5. helmikuuta 2010

Väyh väyh!

Mitähän sitä on viime aikoina tullut puuhattua - muutakin kuin lunta lykittyä? Ja viskottua palloa hankeen, että Bode palloineen pysyisi edes hetken aikaa pois tönärin tieltä... Sauvakävelyä on harjoiteltu harvakseltaan, mutta kuitenkin. Wiltsu on jo oppinut, että pyrripyörähdystä tehdessä pitää painaa pää alas, niin remmi ei kierry kaulan ali. Vähänkös on fiksu jätkä!


Lunta piha pullollaan...

Sunnuntaikävelyllä suurkaupungin ruuhkassa

Oltiin tässä jokunen viikko sitten sunnuntaina koko porukka pienellä kävelyllä. Pete ja Bode menivät edellä, minä tulin talutusvyöhön köytetyn Wiltsun kanssa sauvoineni perässä. Onneksi en tällä kertaa ollut laittanut sauvoja hihnojen kanssa käsiin kiinni, joten pääsin niistä nopeasti irti. Normaalista poiketen täällä oli nimittäin hirveä ryysis.

Ei menty kuin rantaan ja siellä vähän matkaa jäällä, mutta jo siinä lyhyellä tieosuudella tuli ensin vastaan pariskunta kävellen ja hetken päästä auto. Takaisin päin tullessamme tuli vastaan jo toinenkin auto. Olimme koko porukka aivan täydellisen hämmennyksen vallassa. Ikinä ennen ei ole näkynyt niin paljon liikennettä, ei edes pidemmillä lenkeillä. Tosin jo seuraavana viikonloppuna kaikki oli ennallaan. Tehtiin ihan vastaavanlainen lenkki eikä nähty ristinsielua. Ja lähinnä viikonloppuihin tuo ihmismassoihin törmääminen rajoittuukin jos ylipäätään kehenkään törmätään, viikolla ei yleensä näy ketään. Autoja sentään liikkuu vähän enemmänkin.

Bode oli hivenen epävarma eikä tiennyt miten vastaantuleviin ihmisiin pitäisi suhtautua, mutta Wiltsulla ei ikävä kyllä sitä ongelmaa ollut. Herra ilmoitti hyvin äänekkäästi, että tämä on hänen tiensä eikä vierailla ole mitään asiaa tänne. Pariskunta tervehti meitä ja kysyi asummeko tuolla osoittaen tontillemme. Vastasin myöntävästi ja he sanoivat kuulleensa kun ovat tietä pitkin kävelleet... Kyllä nolotti. Sen jälkeen, kun metsä välistä kaadettiin, on koirilla ollut suora näköyhteys tielle ja ovat mokomat päättäneet, että siellä ei saisi kukaan liikkua :-(


Onneksi isi on tehnyt kunnon polut pihalle, ettei Wiltsu huku hankeen.

Älä haistele, äläkä merkkaile - kävele vaan eteenpäin!

Wiltsulla on kumma tapa haukkua kuin heikkopäinen, kun Pete ja Bode kulkevat edellä. Aivan järjettömäksi sen möykkä yltyy, kun Bode haistelee tienlaitaa, puhumattakaan että kehtaa merkkailla. Kahdestaan Wiltsun kanssa on kyllä ihan rauhallista kävellä ja niin että Bode tulee perässä. Tosin silloin Wiltsun pitää aina välillä kääntyä vahtimaan, että mitä siellä takana tehdään...

Tottahan Wiltsun pomotus näkyy Boden käytöksessä. Niin se oli Missukin hivenen arka ollessaan Riinan valvovan silmän alla ja rohkeus kasvoi vasta kun Missu nousi Riinan kuoltua arvoasteikolla ylemmäs. Mutta kyllä Bode saisi Wiltsun pomotuksesta huolimatta olla edes vähän rohkeampi joten, emäntä hoi, Bodea pitäisi käyttää enemmän ihmisten (ja eläinten) ilmoilla! Ja meillä pitäisi käydä enemmän vieraita, ettei asiasta tarvitsisi tehdä niin hirveän isoa numeroa. Tosin vieraalla ja vieraalla on eroa. Tutut vieraat eivät aiheuta sen ihmeempiä reaktioita, mutta vieraat vieraat jo vähän enemmän (tai paljon enemmän vieraasta riippuen). Pallonpelaamiseen Bode kyllä kelpuuttaa ihan kenet vain, silloin ei ujostella ketään eikä mitään. Niin sitä pääsi aikanaan nuohoojakin heti pallopojaksi, kun pihalle tuli ;-)

No kunhan lumimäärä tuosta vähän vähenee, niin päästään taas hakutreeneihin ja sitten on ainakin joitakin vähän vieraampia ihmiskontakteja luvassa.


Lunta alkaa olla jo ihan riittävästi...

keskiviikko 3. helmikuuta 2010

Tahtoo Wiltsun luun

Sain sähköpostiini huomautuksen, että blogia on viimeaikoina päivitetty liian harvoin... Siispä kameran muistikortin kimppuun ja etsimään jotain, mistä saisi blogiin vähän täytettä.


Hei Wiltsulla on tuolla luu!

Löysin muistikortilta viime marraskuussa otetun kuvasarjan, minkä näpsin kun Bode äkkäsi Wiltsun huoneessa portin takana olevan luun (omat luunsa Bode vie aina ulos eikä niitä sen koommin ole koskaan näkynyt). Onneksi meillä ei ole lautalattiaa, sen verran ärhäkkäästi Bode yritti kaivautua portin alitse Wiltsun huoneeseen ja luun kimppuun.

Aikansa lattiaa kuovittuaan, lysähti poika maahan ja tuhahteli harmistuneena. Ei päässyt luun luokse, vaikka mieli kovasti teki. On se vaan kumma, kun se mieluisin luu on aina se, mikä on toisella. Missulla oli usein joku loppuun asti kaluttu luu suussaan tai sohvalla vierellään ja vaikka lattialla olisi ollut useampikin vastaavanlainen luu lojumassa, niin sekä Wiltsu että Bode olisivat molemmat aina halunneet juuri sen luun, mikä Missulla oli. Hönttejä!


Pientä poikaa harmittaa, kun ei pääse luun luo :-(