Eilen oli yhdistyksen ensimmäiset pelastusjälkikokeet. Aamulla kukonlaulun aikaan (vaikkakaan ei kiekunut kukko herätystä) ylös ja auton nokka kohti Virolahtea. Töihin. Ei ole ihan järkevä harrastus mulla. Kuinka moni oikeasti lähtisi vapaaehtoisesti sunnuntaiaamuna aikaisin noin 50 kilometrin (?) päähän ensin istuskelemaan hetkeksi ja sen jälkeen seisoskelemaan hetkeksi... Kylmäkin oli ja vettä tihkutti.
Kotihommia on sen verran runsaasti rästissä, että orjatyövuoro oli mulle tarpeeksi, en viitsinyt enää lähteä jäljestystä katsomaan, vaikka ihan mielenkiintoista se olisi ollut. (Ja kai se on tunnustettava, että vähän mietitytti, jos en jäljiltä enää pois osaakaan... tottiskentältä oli riittävän selkeä reitti palata takaisin isolle tielle...)
Ja se saamarin rekkajono! Olin jo ehtinyt unohtaa koko jutun. Mutta ei, kun yhtäkkiä jossain kohtaa Haminan jälkeen oli taas pitkät rivistöt rekkoja tienpientareella. Ihan kiva ajaa keskellä tietä. Rätätätätää, auto tärisi ja rämisi, kun tien keskiosaan oli tehty räminäraidat, mutta siinä oli pakko ajaa. Lähemmäs rekkoja en uskaltanut mennä, kun siellä täällä aukesi ovi ja kuski pomppasi maahan... Määränpääkin oli outo, joten hirvitti, kun en nähnyt tienreunalla olevia kylttejä... Onneksi en sentään porhaltanut risteyksen ohi. Toisin kuin viime talvena, nyt oli sentään jätetty ihan reilusti tilaa risteysten kohdille.
Ja onneksi ei ollut Wiltsu kyydissä, sitä kun vähän hirvittää tuollaiset räminät!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti