Olin juuri valmistautumassa ottamaan joulukorttikuvaa kuun puolenvälin tienoilla, kun sain ikävän puhelun. Lähistöllä oli kadonnut koira remmi perässään.
Ei auttanut muu, kuin ottaa pikapikaa edes jonkinlainen kuva koirista korttia varten (kortit piti ehtiä vielä illalla tulostaa ja kirjoittaa, että ne sai seuraavana päivänä postiin - kuka käski taas jättää homman viime tippaan...). Noh sain napattua kuvan, mikä oli edes sinnepäin mitä olin ajatellut, joten ei muuta kuin äkkiä vähän ruokaa naamaan, Wiltsu autoon ja menoksi.
Wiltsu töissä
Käveltiin Wiltsun kanssa alueella, missä koira oli lähtenyt teilleen. Lähettelin Wiltsua hakemaan. Ei olla koskaan haettu muuta kuin ihmisiä, joten ei mitään käsitystä, miten poika olisi toiminut jos olisi koiran metsästä löytänyt. Arvelin sen käytöksen kuitenkin sen verran muuttuvan, että huomaisin, jos se koiran siellä havaitsisi.
Vaan ei näkynyt eikä kuulunut yhtään mitään.
Seuraavana päivänä oli porukkaa enemmänkin etsimässä ja laajemmalta alueelta eikä meitä tarvittu mukaan. Perjantaina käytiin vielä illalla kävelemässä Wiltsun kanssa omilla nurkilla, Pete tähyili taskulampun kanssa tienvierustoja ja minä tarkkailin Wiltsua, jos se havaitsisi jonkun olevan lähistöllä. Ei näkynyt eikä kuulunut mitään.
Suruviesti
Joulun jälkeen sain ikävän viestin. Omistaja oli saanut tiedon, että koira oli jäänyt auton alle ja menehtynyt. Epätietoisuus koiran kohtalosta oli omistajille varmaan kaikkein pahinta, joten vaikka uutinen oli ikävä ja surullinen, niin se antoi mahdollisuuden päästää irti ja aloittaa surutyö. Olisin niin toivonut onnellista loppua enkä voinut itkulta välttyä minäkään, vaikken koiraa ollut ikinä edes tavannut. Toivottavasti ei itse joudu koskaan kokemaan samaa omalla kohdallaan!
Voimia ja jaksamista kaikille menetyksen kokeneille!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti