Suru-uutisia ja uuden opettelua

Tänään havahduin huomaamaan, että olin taas pitkästä aikaa ajatuksissani Missun viimeisessä päivässä. Ja itkultahan ei tietenkään voinut välttyä. Paluun murheen laakson aiheutti - mitä todennäköisimmin - se, kun kuulin eilen Wiltsun morsiamen, Maijan, kuolleen syöpään keväällä ja kun pitkästä aikaa kävin vierailemassa Maijan sivuilla, huomasin myös Wiltsun ja Maijan pennun Nemon - Wiltsun ainoan pojan - kuolleen vain neljän vuoden ikäisenä :-(


Nemo ja Lotta paimentamassa.

Nemo oli aivan ihana poika. Tapasin Nemon sekä omistajansa Lotan paimennuksen merkeissä lokakuussa 2005. Nemon kuolemasta on jo lähes vuosi, mutta haluan lähettää tätäkin kautta sylillisen lämpimiä ajatuksia Lotalle ja toivon, että niistä neljästä Nemon kanssa vietetystä vuodesta on jäänyt ihania muistoja koko loppuelämäksi! Kiitos, että annoit Nemolle hyvän elämän ja rakastavan kodin!

Ja samoin myös Kristiinalle lämpöisiä ajatuksia tätäkin kautta! Emme unohda Wiltsun kanssa suloista ja ihanaa Maijaa! Kiitos Kristiina, että kasvatit Wiltsun ainoan pentueen!

Kunnonkohotustalkoot

Ja ettei taas menisi pelkäksi vetistelyksi, niin palataanpa lopuksi vielä vähän iloisempiin (?) aiheisiin. Pukki toi mulle sauvat, itse olin ostanut kunnon liukuestekengät, Wiltsulle valjaat, talutusvyön ja niihin välikappaleen... Tarkoituksena aloittaa kunnonkohotus, mikä on tarpeen meille molemmille. Ja tänään sitten käytiin testaamassa :o

Täytyy tunnustaa, että vaatii hieman harjoittelua! Onneksi täällä meidän kulmilla ei liiku juuri ketään, joten saimme sählätä ihan kahdestaan. Boden olin varmuuden vuoksi sulkenut sisään. Ei sitä pitele aidat kesälläkään ja koska nyt on sen verran lunta maassa, niin ei sen tarvitsisi edes ponnistaa päästäkseen aidan yli ja meidän perään.

Olin tosi onnellinen, että Pete kielsi lähtemästä Boden kanssa mihinkään. Pulassa olisin ollut, kun Wiltsukin meinasi vetää mut hankeen. Löysi niiiin ihanan puun, minkä luo oli pakko päästä, vaikka lunta oli hurjasti. Jo Wiltsun kiskaisemanakin nytkähdin eteenpäin, mutta onneksi sekä vyö että talutin joustivat sen verran, etten lentänyt turvalleni hankeen... Ja hetken päästä perässämme tuli irrallaan oleva ajokoira. Siitä onneksi päästiin, kun ärähdin, että menee matkoihinsa.

Ja ne sauvat sitten... Tasaisesti eteenpäin kävellessä kaikki sujui hyvin, mutta kaikessa muussa ne mokomat olivat koko ajan tiellä. Heti kun vauhti hidastui, pyörähti Wiltsu ja remmi kiertyi kaulan ali (mikä ei kaulapannan kanssa aiheuta mitään ongelmia, mutta valjaiden kanssa kyllä). Siinä sitä sitten yritin auttaa ja olla osumatta sauvojen kanssa koiraan... Puhumattakaan kun Wiltsu lähti muutamaan kertaan kiertämään minua ja kiertokäskyä takaisin päin olen aina tehostanut käsimerkein, niin nyt huomasin huitovani epämääräisesti sauvojen kanssa sinne sun tänne. Voi peeveli sentään. Mutta eiköhän tuo lähde sujumaan, kun vähän harjoitellaan - toivottavasti!

Rtg-kuvat tulivat

Sain Missun röntgenkuvat Kouvolan eläinlääkäriasemalta jo perjantaina. Todella nopeaa toimintaa, olivat polttaneet ne saman tien cd:lle ja pistäneet matkaan. Vähän pelkäsin etukäteen, miten pahalta niitä tuntuu katsoa, mutta yllättäen siitä tulikin levollinen olo. Tiesin kyllä tehneeni oikean ratkaisun, mutta asia varmistui kun sain katsella kuvia vielä uudestaan kaikessa rauhassa ja pahimmasta järkytyksestä selvittyäni.

Lisäsin kuvat Missun muistokirjoitukseen.

Luin pyrtsipalstalta kehotuksen päivittää geenitutkimukseen osallistuneiden koirien terveystietoja. Ihan hyvä huomautus, ei ollut käynyt mielessäkään, että sekä Wiltsun että Missun osalta päivitettävää on. Molemmilla on todettu kasvain näytteenoton jälkeen, joten otin ja täytin lomakkeet uudestaan.

Yhä riittää kyyneliä

Siitä on nyt lähes tunnilleen tasan viikko, kun Missu lähti enkelikoiraksi. Pahin on jo takanapäin, mutta itku yhä edelleen herkässä ja ikävä suuri.

Selailin eilen muistokirjoituksia tarkoituksenani tehdä Missulle in memoriam-ilmoitus Briard-lehteen. Kauniita kirjoituksia löytyi paljonkin, mutta Pete käski unohtaa valmiit ja kirjoittaa itse omin sanoin. Niinpä tämä aamupäivä onkin sitten mennyt itkua vääntäessä. Luulisi kyynelkanavien olevan jo tyhjät.

Soitin myös Kouvolan eläinlääkäriasemalle ja pyysin Missun röntgenkuvat, sekä nämä viimeiset että ne pari kuukautta aiemmin otetut. Haluan nähdä ne vielä kaikessa rauhassa uudestaan nyt, kun olen toipunut pahimmasta järkytyksestä. Mulla on vain hyvin hatara muistikuva siitä, miltä kuvat näyttivät. Muistan vain tuijottaneeni niitä voimatta käsittää näkemääni. Tiedän kuitenkin tehneeni oikean ratkaisun. Siitä huolimatta haluan vielä nähdä ja varmistua asiasta.

Päivä kerrallaan

Poikien takia pitäisi yrittää jaksaa eteenpäin. Tällä hetkellä se vain tuntuu niin kovin vaikealta.

Pojat pihalla. Haravoiminen jäi kesken, kun Missu lähti pois.

Muutaman ensimmäisen päivän ajan elin viimeistä eläinlääkärikäyntiä uudelleen ja uudelleen. Kuinkahan monta kertaa kävelinkään Esan perässä huoneeseen, minne Missu tuotiin saamaan viimeiset piikkinsä. Ei Missu varmaankaan tajunnut läsnäoloani, kun oli kuvauksen takia yhä unessa, mutta siitä huolimatta halusin olla rakkaan kultamussukkani vierellä viimeiseen hengenvetoon asti.

Nyt olen siirtynyt jo ajassa hieman taaksepäin. Käyn läpi viimeisiä viikkoja ja asioita, joissa tein vääriä ratkaisuja. Miksi en kuvauttanut kyynärpäätä aiemmin, miksi vein sen vielä viimeisen kerran vesijumppaan. Tiedän, että on turhaa vatvoa näitä ja tulen ajatuksistani vain entistä surullisemmaksi, mutta en mahda sille mitään. Kai se on osa surutyötä, mikä on pakko käydä läpi ennen kuin voin palata ajassa vielä kauemmas taaksepäin ja muistella kaikkia niitä ihania hetkiä, joita saimme yhdessä kokea. Tärkeintä ja kiirellisintä olisi kuitenkin palata nykyhetkeen ja keskittyä noihin kahteen - vielä elossa olevaan - poikaan, jotka ovat kovin ymmällään, kun mami itkee on niin hirmu surullinen.

Wiltsu tekee kaikkensa piristääkseen mua. Se hyörii yliaktiivisesti ympärillä, pomppii päällä  ja pussaa kiihkeästi koko naaman - samaa se kyllä tekee normaalistikin, mutta nyt tuntuu kuin kaikki tapahtuisi vielä extra-kiihkolla. Bode ottaa rauhallisemmin, se pussaa kyyneleet poskiltani ja silmistäni ja tekee kaikkensa täyttääkseen Missun paikan.

Kun Riina aikanaan kuoli, olimme Missun kanssa molemmat yhtä masentuneita. Minä lojuin sohvalla ja Missu vieressäni nojatuolissa. Kumpikaan ei juurikaan liikahtanut, jos ei ollut pakko. Onneksi pojat ovat niin energisiä, että Missun kuolemasta toipuminen sujuu varmasti paljon nopeammin, kuin Riinan kuolemasta toipuminen. Pojat eivät suostu siihen, että vain olen enkä huomioi heitä.

Vihoviimeinen kuva Missusta :-(
Olin juuri raahannut ison kasan oksia pois pihalta ja haravoinnut niiden alta jo puoliksi maatuneet lehdet. Missu asettui samantien siihen maate, oli varmaan mukavan viileä paikka ja teki hyvää kipeällä kyynärpäälle. Joitakin videoita on vielä samalta päivältä, mutta niitä en ole pystynyt vielä katsomaan.

Toivon, että mahdollisimman pian tulee aika, jolloin voin muistella Missua hymyssäsuin ja ilman kyyneliä sekä keskittyä täysillä näihin täällä vielä oleviin, koskaanhan ei tiedä, kuinka kauan meillä on yhteistä aikaa jäljellä! Vielä en kuitenkaan ole päässyt sinne asti.

Viikon koirakuva: ainutkertainen

Jokainen elämä on ainutkertainen ja valitettavasti koiraystävämme ovat täällä ilonamme vain kovin lyhyen ajan.

Missu, Chaccado Naomi C.
2.6.1997-29.10.2009

Pitkästä aikaa kävin alkuviikolla vilkaisemassa viikon koirakuvaa ja kauhistus, ovat pistämässä pillit pussiin. Syynä kovasti harventunut osallistujamäärä... niinpä niin, tässä yksi, joka ei ole aikoihin osallistunut :-( Mutta nyt osallistun taas ja tällä kertaa aiheena on ainutkertainen.

Aloin kirjoittaa tekstiä jo tiistaina, kun olin päivällä näpsinyt koirista kuvia. Kuvat piti vielä lisätä tekstiin, mutta ennen kuin sen ehdin tehdä, jouduin tekemään raskaan päätöksen. Kuvista tulikin nyt todella ainutkertaisia; viimeiset kuvat Missusta ja viimeinen yhteiskuva kolmikosta.

→ Missu on poissa.

Wiltsu, Missu ja Bode viimeisessä yhteiskuvassa 27.10.09.

Mamman kultamussukka elokuussa.

Missu on poissa

In Memoriam

Missu
2.6.1997 - 29.10.2009

Jos olisin tiennyt, että ilta on elämäsi viimeinen,
olisin vienyt sinut mummolaan herkuttelemaan ja hellittäväksi
niin kuin olin suunnitellut tekeväni, kun lähdön aika koittaa.
Olisin antanut sinulle herkkuluun iltapalaksi,
nukkunut vierelläsi koko yön ja pitänyt sinua tiukasti sylissäni.

Jos olisin tiennyt, että aamu on elämäsi viimeinen,
olisin painanut jokaisen äänen mieleeni - tarkasti.
Mutta en osannut aavistaa, etten enää ikinä kuule tassujesi töminää,
haukuntaasi, kun vaadit meitä heräämään, ärinääsi, kun leikität veikkaasi,
että seuraavana aamuna tutut äänet ovat poissa, on vain hiljaisuus.

Jos olisin tiennyt, että eläinlääkärireissu on elämäsi viimeinen
olisin istunut kanssasi lattialle, tuudittanut sinut sylissäni uneen.
Kuiskannut korvaasi kuinka paljon sinua rakastan.
Mutta en voinut tietää, ettet enää herää,
että tänään on se päivä, kun sydämesi lyö viimeisen lyönnin.
Sillä uskoin, että herättyäsi lähdemme yhdessä kotiin.
Mutta sinä jäit ja minä jouduin lähtemään - yksin,
silmät itkusta sumeina, sydän surua täynnä.

Jos olisin tiennyt kuinka kipeä olit, olisin laskenut sinut aiemmin pois,
vaikka sydämeni lähdöstäsi särkyikin.
Sillä niin paljon sinua rakastan - nyt ja aina. Tiedäthän sen?

- Susku

* * * * * * * * * *

Missu,  mamman oma pieni mussukka, lähti eilen enkelikoiraksi sateenkaarisillalle. Kolmen ja puolen kuukauden kärsimys on ohi. Meillä oli ennalta sovittu kontrollikäynti Kouvolan eläinlääkäriasemalla, tarkoituksena kuvata kyynärnivel ja ottaa nivelnestenäyte. Elokuussa otetuissa röntgenkuvissa ei näkynyt mitään, mikä olisi selittänyt Missun ontumisen, myös verikokeet olivat kaikki ok. Kyynärnivel oli kuitenkin selkeästi kipeä, turvoksissa ja nivelneste verta.

Vasemmalla oleva kuva otettu 18.8.2009, oikealla oleva 29.10.2009

Eilisissä röntgenkuvissa näkyi kuinka oikean jalan kyynärluusta puuttui iso pala ja ohuimmasta kohdasta luu oli jo mennyt poikki. Elokuussa, hieman yli kaksi kuukautta sitten otetuissa kuvissa ei näkynyt merkkiäkään luusyövästä, joten noin aggressiivinen eteneminen ei antanut minkäänlaista toivoa. Tosin lähes 12,5-vuotiaan koiran jalan amputoiminen olisi muutenkin tuntunut väärältä ratkaisulta.

Missu oli loppuun asti oma iloinen, reipas ja aktiivinen itsensä. Viimeisenä aamunaankin se yritti vielä leikittää Bodea, vaikka jalan on täytynyt olla aivan hirveän kipeä. Ainoastaan kerran se sanoi ääneen, että nyt sattuu. Oltiin viimeisen kerran lähdössä matkaan ja autoon noustessa otteeni lipesi terveestä etujalasta jolloin kipeä jalka koukistui liikaa.

Oma rakas pieni pusutyttöni, kaikkea ei olisi tarvinnut kestää, olisit sanonut aiemmin, että nyt sattuu liikaa! Anna anteeksi, että kesti näin kauan ennen kuin ymmärsin kuinka kipeä todella olit!

Tuskaa lievittää hieman tieto siitä, että Missulla on nyt hyvä olla, ei ole enää kipuja, saa leikkiä Riina-mamman ja muiden kavereiden kanssa, kaluta keppejä sekä luita mielin määrin. Siitä huolimatta suru täyttää sydämen ja silmät ovat itkusta sumeat. Ikävä on sanoinkuvaamaton :'(

Kiitos Esa Kestille ja koko Kouvolan eläinlääkäriaseman henkilökunnalle Missun hyvästä hoidosta! Erityiskiitos kauniista ja rauhallisesta tilasta jättää jäähyväiset rakkaimmalleni!

Edit: lisätty muistosanat, rtg-kuvat ja kiitokset.

Tassunalla-jengi

Saanko esitellä: Tassunalla-jengi.

Lisää kuvia ja tietoa koirista löytyy kotisivuilta, mutta viikon koirakuvan innoittamana laitan lyhyemmän esittelyn kaikista myös tähän.

Briardipoika Bode,
Baudelaire de la Chaume du Bois Dieu

Bode

Briardipoika Bode (Baudelaire de la Chaume du Bois Dieu) syntyi 5.4.06 Ranskassa.

Boden elämän keskipiste on pallo, jota ilman sillä on tylsää. Bode on todella utelias poika, joka haluaa osallistua kaikkeen puuhasteluun. Nenä tulee sujuvasti kirveen ja halon väliin ja vasara on kopsahtanut sen naamaan useaan otteeseen...

Pallo tipahtaa herkästi suusta aina lähimmän ihmisen jalkoihin (joskus myös toisten koirien). Pallon voi myös kätevästi pudottaa esim. tikapuiden alle, jos tikkailta on kohta joku tulossa alas. Tai jättää rappusille, kyllä sen joku siitä kohta potkaisee... Haravan ja lumikolan edessä pallo on takuuvarmasti, jos Bode palloineen vain on pihalla, kun joku on pihahommissa.

Unikullaksi ja aarteekseen Bode nappaa - aina kun vain pystyy - hanskan, sukan, kengän tms. myös kauppakassi käy paremman puutteessa.

Bode käy metsässä ja raunioilla etsimässä maalimiehiä ja toisinaan myös jäljestää. Näyttelyissäkin on pistäydytty muutamaan otteeseen.

Boden omalle sivulle →

* * * * * * * * * *

Pyreneittenpaimenkoirapoika Wiltsu,
Yliack de la Tuile au Loup

Wiltsu

Pyreneittenpaimenkoirapoika Wiltsu (Yliack de la Tuile au Loup) syntyi 3.11.99 Belgiassa. Ensimmäiset elinvuotensa Wiltsu asui Danielin ja Pasin kanssa. Noin 4,5-vuotiaana Wiltsu muutti laumaamme jäseneksi ja sopeutuminen sujui erinomaisesti puolin ja toisin.

Wiltsu on hellyydenkipeä pieni poika. Se tykkää loikoilla sisällä ja hyppää välittömästi kainaloon, kun joku istahtaa sohvalle. Ulkona Wiltsu viihtyy vain ihmisseurassa.

Wiltsu käy metsässä ja raunioilla etsimässä maalimiehiä. Danielin ja Pasin omistuksessa ollessaan Wiltsu kävi pokkailemassa pystejä näyttelykehistä, mutta kesällä 2009 löytyneen kiveskasvaimen ja siitä seuranneen kastraation myötä on näyttelyharrastus nyt Wiltsulta ohi.

Wiltsu on yhden pentueen isä.

Wiltsun elämää varjostaa epämääräiset huimauskohtaukset, joita ei onneksi ole enää aikoihin esiintynyt.

Wiltsun omalle sivulle →

* * * * * * * * * *

Briardityttö Missu,
Chaccado Naomi C.

Missu

2.6.1997-29.10.2009

Briardityttö Missu (Chaccado Naomi C.) syntyi 2.6.97 Vantaan Pakkalassa, missä äitinsä Riina oli mammalomalla. Muiden pentujen matkatessa kukin tahoilleen, tuli Missu Riina-mamman kanssa Pyhtäälle.

Missu eli elämänsä ensimmäiset kuusi vuotta äitinsä siipien suojissa. Äidin kuoltua, joutui Missu itsenäistymään. Se oli rankka paikka, mutta siitä selvittiin. Missu ehti opastaa ja olla esikuvana Wiltsulle 5,5 ja Bodelle reilut kolme vuotta ennen kuin luusyöpä vei mummelin sateenkaarisillalle äitinsä luo.

Missun lempipuuhaa oli keppien kaluaminen. Jos silmä vältti hetkeksikään, löytyi tyytyväinen tyttö sohvalta kepin kanssa. Useimmiten Missu kuitenkin hoiti silppurin tehtäviään pihalla tai terassilla.

Missu aloitti haku- ja rauniotreenit Wiltsun tullessa laumaamme ja niistä Missu piti todella paljon. Nuorempana Missu kävi myös jälkitreeneissä. Näyttelyistä Missu ei ollut koskaan innostunut, mutta muutamassa se kävi toki pyörähtämässä.

Missu oli maailman kiltein tyttö, aina valmis auttamaan ja pussailemaan. Missu elää ikuisesti sydämessäni ja muistoissani.

Missun omalle sivulle →

* * * * * * * * * *

Briardityttö Riina,
Garine des Princes de Conde

Riina

10.11.1991-16.4.2003

Blogissa muistellaan toisinaan myös Missun äitiä, jo vuonna 2003 maitorauhaskasvaimen takia sateenkaarisillan ylittänyttä Riinaa (Garine des Princes de Conde).

Riina syntyi Ranskassa ja tuli luokseni sijoitukseen. Riina oli ensimmäinen oma koirani ja sen kanssa touhuttiin kaikkea mahdollista.

Riina rakasti vettä ja pulikoi aina kun vain mahdollista. Myös pallo oli Riinalle kovin rakas, viimeisinä elinaikoinaan se ei luopunut pallostaan edes lenkille lähdettäessä, vaan sitä piti kantaa aina ja kaikkialle mukana.

Riinan kanssa harrastettiin pääasiassa hakua ja jälkeä. Riina rakasti huomion keskipisteenä olemista, joten näyttelykehässä esiintyminen oli sille suuri nautinto ja kyllä se paljon sai siitä nauttiakin.

Riina synnytti kaksi pentuetta.

Riina oli todellinen persoona, pieni ja pippurinen, omatoiminen tyttö. Sillä on ikuisesti oma erityinen paikka sydämessäni.

Riinan omalle sivulle →