Pojat pihalla. Haravoiminen jäi kesken, kun Missu lähti pois.
Muutaman ensimmäisen päivän ajan elin viimeistä eläinlääkärikäyntiä uudelleen ja uudelleen. Kuinkahan monta kertaa kävelinkään Esan perässä huoneeseen, minne Missu tuotiin saamaan viimeiset piikkinsä. Ei Missu varmaankaan tajunnut läsnäoloani, kun oli kuvauksen takia yhä unessa, mutta siitä huolimatta halusin olla rakkaan kultamussukkani vierellä viimeiseen hengenvetoon asti.
Nyt olen siirtynyt jo ajassa hieman taaksepäin. Käyn läpi viimeisiä viikkoja ja asioita, joissa tein vääriä ratkaisuja. Miksi en kuvauttanut kyynärpäätä aiemmin, miksi vein sen vielä viimeisen kerran vesijumppaan. Tiedän, että on turhaa vatvoa näitä ja tulen ajatuksistani vain entistä surullisemmaksi, mutta en mahda sille mitään. Kai se on osa surutyötä, mikä on pakko käydä läpi ennen kuin voin palata ajassa vielä kauemmas taaksepäin ja muistella kaikkia niitä ihania hetkiä, joita saimme yhdessä kokea. Tärkeintä ja kiirellisintä olisi kuitenkin palata nykyhetkeen ja keskittyä noihin kahteen - vielä elossa olevaan - poikaan, jotka ovat kovin ymmällään, kun mami itkee on niin hirmu surullinen.
Wiltsu tekee kaikkensa piristääkseen mua. Se hyörii yliaktiivisesti ympärillä, pomppii päällä ja pussaa kiihkeästi koko naaman - samaa se kyllä tekee normaalistikin, mutta nyt tuntuu kuin kaikki tapahtuisi vielä extra-kiihkolla. Bode ottaa rauhallisemmin, se pussaa kyyneleet poskiltani ja silmistäni ja tekee kaikkensa täyttääkseen Missun paikan.
Kun Riina aikanaan kuoli, olimme Missun kanssa molemmat yhtä masentuneita. Minä lojuin sohvalla ja Missu vieressäni nojatuolissa. Kumpikaan ei juurikaan liikahtanut, jos ei ollut pakko. Onneksi pojat ovat niin energisiä, että Missun kuolemasta toipuminen sujuu varmasti paljon nopeammin, kuin Riinan kuolemasta toipuminen. Pojat eivät suostu siihen, että vain olen enkä huomioi heitä.
Vihoviimeinen kuva Missusta :-(
Olin juuri raahannut ison kasan oksia pois pihalta ja haravoinnut niiden alta jo puoliksi maatuneet lehdet. Missu asettui samantien siihen maate, oli varmaan mukavan viileä paikka ja teki hyvää kipeällä kyynärpäälle. Joitakin videoita on vielä samalta päivältä, mutta niitä en ole pystynyt vielä katsomaan.
Toivon, että mahdollisimman pian tulee aika, jolloin voin muistella Missua hymyssäsuin ja ilman kyyneliä sekä keskittyä täysillä näihin täällä vielä oleviin, koskaanhan ei tiedä, kuinka kauan meillä on yhteistä aikaa jäljellä! Vielä en kuitenkaan ole päässyt sinne asti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti