Viikon koirakuvan toiseksi viimeisessä haasteessa on aiheena inhimillinen. Nämäkö elukat inhimillisiä? Kyllä!
Bode on tainnut "periä" isännältä raivostuttavan tavan harata vastaan vähän joka asiassa. Bode kellii selällään monta kertaa päivässä, mutta auta armias, jos sitä käskee kääntymään selälleen, niin hysteerinen paniikki päällä; en tasan varmasti kelli, kun niin haluat. Ja vastaavia tilanteita on vaikka kuinka paljon (isännän niskuroinnit liittyvät pikkuisen eri asioihin, mutta niistä ei sen enempää...). Ai että osaavat olla raivostuttavia!
Wiltsu rakastaa pehmeitä paikkoja. Se ei vahingossakaan nuku lattialla, vaan aina sohvalla, nojatuolilla tai omassa boxissaan myllätyn vällykasan päällä. Meillä ei yleensä ole sohvalla tyynyjä, mutta silloin harvoin kun ne eivät ole lentäneet kaaressa lattialle, käy näin:
Näin noi kaksjalkaisetkin röhnöttävät sohvalla päät tyynyllä, miksen siis minäkin...
Seuraavan kuvan inhimillisyydestä voi tietysti olla montaa mieltä... Ei meillä kukaan ihminen kaljakorin ääreen ole vielä nukahtanut, mutta sohvalla saattaa joskus joku torkahtaa kaljapullo kädessään :o Siis en tietenkään minä, en ikimaailmassa, vaan tuo isäntä ja onkohan näin tapahtunut kerran, mutta olen kyllä kuullut, että on ihmisiä joille niin käy useinkin ;-)
Nää on mun isin kaljat ja näihin ei kukaan koske!
perjantai 20. marraskuuta 2009
tiistai 10. marraskuuta 2009
Rtg-kuvat tulivat
Sain Missun röntgenkuvat Kouvolan eläinlääkäriasemalta jo perjantaina. Todella nopeaa toimintaa, olivat polttaneet ne saman tien cd:lle ja pistäneet matkaan. Vähän pelkäsin etukäteen, miten pahalta niitä tuntuu katsoa, mutta yllättäen siitä tulikin levollinen olo. Tiesin kyllä tehneeni oikean ratkaisun, mutta asia varmistui kun sain katsella kuvia vielä uudestaan kaikessa rauhassa ja pahimmasta järkytyksestä selvittyäni.
Lisäsin kuvat Missun muistokirjoitukseen.
Luin pyrtsipalstalta kehotuksen päivittää geenitutkimukseen osallistuneiden koirien terveystietoja. Ihan hyvä huomautus, ei ollut käynyt mielessäkään, että sekä Wiltsun että Missun osalta päivitettävää on. Molemmilla on todettu kasvain näytteenoton jälkeen, joten otin ja täytin lomakkeet uudestaan.
Lisäsin kuvat Missun muistokirjoitukseen.
Luin pyrtsipalstalta kehotuksen päivittää geenitutkimukseen osallistuneiden koirien terveystietoja. Ihan hyvä huomautus, ei ollut käynyt mielessäkään, että sekä Wiltsun että Missun osalta päivitettävää on. Molemmilla on todettu kasvain näytteenoton jälkeen, joten otin ja täytin lomakkeet uudestaan.
perjantai 6. marraskuuta 2009
DogFriday: leikki
Viimeksi jäi DogFriday-kuvahaasteeseen osallistuminen viimeiselle päivälle, nyt korjaan asian osallistumalla jo heti haasteen ensimmäisenä päivänä :-)
Bode ja pallo ovat erottamattomat. Bodesta on äärimmäisen vaikea - jos ei peräti mahdotonta - saada kuvaa ilman, että pallo näkyy myös jossain. Etenkin pihahommia tehdessä vaikeusastetta lisää, kun pallo on aina jaloissa. Jos pallo ei ole edessä jaloissasi, se on luultavasti takanasi... Kun haravoit, ilmestyy pallo haravan viereen. Kun lapioit, on lapioitavana hetkessä myös pallo. Kun kyykit kukkapenkissä, tupsahtaa penkkiin nenäsi eteen pallo - mikäpä muu.
Onhan se kuitenkin kiva, kun koiralla on hauskaa ;-) Joitain sen pallotouhuja pitäisi kyllä saada videolle. Sen verran omituisia ne ovat etteivät sanat eikä valokuvat riitä kuvailemaan niitä.
Potkase Missu, potkase! Bodelle kelpaa pelikaveriksi ihan kuka vain. Nämä olivat vaan Missun viimeisinä päivinä hieman vaarallisia tilanteita, kun palloon kompastuminen saattoi kaataa koko mummelin :-(
Bode ja pallo - erottamaton parivaljakko - kuvattuna reilu viikko sitten. On täällä nyt jo aavistus valkoista maassa siellä täällä.
Bode ja pallo ovat erottamattomat. Bodesta on äärimmäisen vaikea - jos ei peräti mahdotonta - saada kuvaa ilman, että pallo näkyy myös jossain. Etenkin pihahommia tehdessä vaikeusastetta lisää, kun pallo on aina jaloissa. Jos pallo ei ole edessä jaloissasi, se on luultavasti takanasi... Kun haravoit, ilmestyy pallo haravan viereen. Kun lapioit, on lapioitavana hetkessä myös pallo. Kun kyykit kukkapenkissä, tupsahtaa penkkiin nenäsi eteen pallo - mikäpä muu.
Onhan se kuitenkin kiva, kun koiralla on hauskaa ;-) Joitain sen pallotouhuja pitäisi kyllä saada videolle. Sen verran omituisia ne ovat etteivät sanat eikä valokuvat riitä kuvailemaan niitä.
Potkase Missu, potkase! Bodelle kelpaa pelikaveriksi ihan kuka vain. Nämä olivat vaan Missun viimeisinä päivinä hieman vaarallisia tilanteita, kun palloon kompastuminen saattoi kaataa koko mummelin :-(
torstai 5. marraskuuta 2009
Ei niin onnistunut kuva
Aamupäivä meni taas itkiessä ikävää :-( Mutta eiköhän olisi jo pikkuhiljaa aika siirtyä murheen laaksosta vähän iloisempiin aiheisiin...
DogFriday-kuvahaasteessa tämän viikon aiheena on: "Oliko sun ihan pakko liikahtaa just, kun nappasin kuvan?" eli "ei niin onnistunut kuva". Ja niitähän riittää.
Terassilla Wiltsu ja viikko sitten enkelikoiraksi lähtenyt Missu :-(
etualalla päätön Bode - ja sitä se on kyllä ihan oikeastikin siis kuvainnollisesti ;-)
Tässä todistusaineistoa siitä, että Bodella on oikeasti pää.
Tämä kuva saaaaattaa kyllä olla isännän ottama :o en ole ihan varma. Mutta hyväksyttäneen kuvahaasteeseen kuitenkin mukaan, jos ei muuten niin todisteeksi siitä, että herra pöhelöllä on oikeasti pää, vaikka nenu puuttuukin ;-)
DogFriday-kuvahaasteessa tämän viikon aiheena on: "Oliko sun ihan pakko liikahtaa just, kun nappasin kuvan?" eli "ei niin onnistunut kuva". Ja niitähän riittää.
Bode prkl, oliko pakko tunkea kuvaan?
Tarkoitukseni oli viime uudenvuodenyönä napata kuva, missä Missu kuuntelee rakettien pauketta, mutta eiköhän paikalle änkeä yksi säheltäjä juuri, kun painan laukaisinta...
Jostain kumman syystä lähes kaikki epäonnistuneet otokset liittyvät jollain tavalla Bodeen. Joko se liikauttaa päätään (tai ottaa ja häipyy koko jätkä) juuri silloin, kun painan laukaisinta tai sitten se tunkeutuu kuvattavan kohteen eteen/taakse/sivulle niin, ettei kuvasta tule sellaista kuin suunnittelin.
Tosin myös Wiltsusta olen napannut liudan epäonnistuneita kuvia, mutta niitä ei nyt tähän hätään löydy. Osan olen varmaan jo hävittänytkin. Wiltsu kääntää usein päätään juuri kun olen ottamassa kuvan, mutta eniten epäonnistuneita otoksia Wiltsusta on liikekuvissa. Wiltsu on niin nopea, etten ole onnistunut saamaan siitä juurikaan vauhtikuvia :-( Osasyy on ehkä kamerassa, mutta unohtaa ei myöskään voi kuvaajan taitoja tai paremminkin niiden puutetta...
Tarkoitukseni oli viime uudenvuodenyönä napata kuva, missä Missu kuuntelee rakettien pauketta, mutta eiköhän paikalle änkeä yksi säheltäjä juuri, kun painan laukaisinta...
Jostain kumman syystä lähes kaikki epäonnistuneet otokset liittyvät jollain tavalla Bodeen. Joko se liikauttaa päätään (tai ottaa ja häipyy koko jätkä) juuri silloin, kun painan laukaisinta tai sitten se tunkeutuu kuvattavan kohteen eteen/taakse/sivulle niin, ettei kuvasta tule sellaista kuin suunnittelin.
Tosin myös Wiltsusta olen napannut liudan epäonnistuneita kuvia, mutta niitä ei nyt tähän hätään löydy. Osan olen varmaan jo hävittänytkin. Wiltsu kääntää usein päätään juuri kun olen ottamassa kuvan, mutta eniten epäonnistuneita otoksia Wiltsusta on liikekuvissa. Wiltsu on niin nopea, etten ole onnistunut saamaan siitä juurikaan vauhtikuvia :-( Osasyy on ehkä kamerassa, mutta unohtaa ei myöskään voi kuvaajan taitoja tai paremminkin niiden puutetta...
Terassilla Wiltsu ja viikko sitten enkelikoiraksi lähtenyt Missu :-(
etualalla päätön Bode - ja sitä se on kyllä ihan oikeastikin siis kuvainnollisesti ;-)
Tässä todistusaineistoa siitä, että Bodella on oikeasti pää.
Tämä kuva saaaaattaa kyllä olla isännän ottama :o en ole ihan varma. Mutta hyväksyttäneen kuvahaasteeseen kuitenkin mukaan, jos ei muuten niin todisteeksi siitä, että herra pöhelöllä on oikeasti pää, vaikka nenu puuttuukin ;-)
Yhä riittää kyyneliä
Siitä on nyt lähes tunnilleen tasan viikko, kun Missu lähti enkelikoiraksi. Pahin on jo takanapäin, mutta itku yhä edelleen herkässä ja ikävä suuri.
Selailin eilen muistokirjoituksia tarkoituksenani tehdä Missulle in memoriam-ilmoitus Briard-lehteen. Kauniita kirjoituksia löytyi paljonkin, mutta Pete käski unohtaa valmiit ja kirjoittaa itse omin sanoin. Niinpä tämä aamupäivä onkin sitten mennyt itkua vääntäessä. Luulisi kyynelkanavien olevan jo tyhjät.
Soitin myös Kouvolan eläinlääkäriasemalle ja pyysin Missun röntgenkuvat, sekä nämä viimeiset että ne pari kuukautta aiemmin otetut. Haluan nähdä ne vielä kaikessa rauhassa uudestaan nyt, kun olen toipunut pahimmasta järkytyksestä. Mulla on vain hyvin hatara muistikuva siitä, miltä kuvat näyttivät. Muistan vain tuijottaneeni niitä voimatta käsittää näkemääni. Tiedän kuitenkin tehneeni oikean ratkaisun. Siitä huolimatta haluan vielä nähdä ja varmistua asiasta.
Selailin eilen muistokirjoituksia tarkoituksenani tehdä Missulle in memoriam-ilmoitus Briard-lehteen. Kauniita kirjoituksia löytyi paljonkin, mutta Pete käski unohtaa valmiit ja kirjoittaa itse omin sanoin. Niinpä tämä aamupäivä onkin sitten mennyt itkua vääntäessä. Luulisi kyynelkanavien olevan jo tyhjät.
Soitin myös Kouvolan eläinlääkäriasemalle ja pyysin Missun röntgenkuvat, sekä nämä viimeiset että ne pari kuukautta aiemmin otetut. Haluan nähdä ne vielä kaikessa rauhassa uudestaan nyt, kun olen toipunut pahimmasta järkytyksestä. Mulla on vain hyvin hatara muistikuva siitä, miltä kuvat näyttivät. Muistan vain tuijottaneeni niitä voimatta käsittää näkemääni. Tiedän kuitenkin tehneeni oikean ratkaisun. Siitä huolimatta haluan vielä nähdä ja varmistua asiasta.
keskiviikko 4. marraskuuta 2009
Wiltsu 10 vuotta!
Niin se aika vaan vierähtää; Wiltsukin täytti eilen jo 10 vuotta.
Wiltsu ja kermaviilillä kuorrutettu maksalaatikkokakku nakkikoristein.
Elämä ympärillä jatkuu, vaikka oma maailmani onkin hetkeksi pysähtynyt. Missun lähdön aiheuttama iso tyhjä aukko imee mua sisäänsä, mutta poikien takia pitää yrittää pinnistellä sieltä ylös. Eihän Wiltsu synttäreistään mitään tajua, mutta minä en anna itselleni anteeksi, jos niitä ei mitenkään juhlita. Ei sitä koiran elämässä pyöreitä vuosia juhlita kuin kerran.
Ai että on ihana tuoksu. Ota nyt ne kuvat, että pääsen maistamaan.
Tarkoitus oli järjestää oikein kunnon juhlat kun 10 vuotta tulee täyteen, mutta Missun kuolema ja mun flunssainen olo sotkivat suunnitelmat. Maksalaatikkokakulla toki herkuteltiin eilen ja keksitään kyllä vielä jotain kivaa sitten, kun mun tauti tästä vähän hellittää.
Wiltsu on nyt ollut laumaamme jäsen 5,5 vuotta ja toivottavasti vuosia tulee vielä monta lisää!
Onnittelut pikkuiselle pusupojalle!
Ei mami varmaan huomaa, jos äkkiä pikkaisen maistan...
Wiltsu ja kermaviilillä kuorrutettu maksalaatikkokakku nakkikoristein.
Elämä ympärillä jatkuu, vaikka oma maailmani onkin hetkeksi pysähtynyt. Missun lähdön aiheuttama iso tyhjä aukko imee mua sisäänsä, mutta poikien takia pitää yrittää pinnistellä sieltä ylös. Eihän Wiltsu synttäreistään mitään tajua, mutta minä en anna itselleni anteeksi, jos niitä ei mitenkään juhlita. Ei sitä koiran elämässä pyöreitä vuosia juhlita kuin kerran.
Ai että on ihana tuoksu. Ota nyt ne kuvat, että pääsen maistamaan.
Tarkoitus oli järjestää oikein kunnon juhlat kun 10 vuotta tulee täyteen, mutta Missun kuolema ja mun flunssainen olo sotkivat suunnitelmat. Maksalaatikkokakulla toki herkuteltiin eilen ja keksitään kyllä vielä jotain kivaa sitten, kun mun tauti tästä vähän hellittää.
Wiltsu on nyt ollut laumaamme jäsen 5,5 vuotta ja toivottavasti vuosia tulee vielä monta lisää!
Onnittelut pikkuiselle pusupojalle!
Ei mami varmaan huomaa, jos äkkiä pikkaisen maistan...
tiistai 3. marraskuuta 2009
Päivä kerrallaan
Poikien takia pitäisi yrittää jaksaa eteenpäin. Tällä hetkellä se vain tuntuu niin kovin vaikealta.
Pojat pihalla. Haravoiminen jäi kesken, kun Missu lähti pois.
Muutaman ensimmäisen päivän ajan elin viimeistä eläinlääkärikäyntiä uudelleen ja uudelleen. Kuinkahan monta kertaa kävelinkään Esan perässä huoneeseen, minne Missu tuotiin saamaan viimeiset piikkinsä. Ei Missu varmaankaan tajunnut läsnäoloani, kun oli kuvauksen takia yhä unessa, mutta siitä huolimatta halusin olla rakkaan kultamussukkani vierellä viimeiseen hengenvetoon asti.
Nyt olen siirtynyt jo ajassa hieman taaksepäin. Käyn läpi viimeisiä viikkoja ja asioita, joissa tein vääriä ratkaisuja. Miksi en kuvauttanut kyynärpäätä aiemmin, miksi vein sen vielä viimeisen kerran vesijumppaan. Tiedän, että on turhaa vatvoa näitä ja tulen ajatuksistani vain entistä surullisemmaksi, mutta en mahda sille mitään. Kai se on osa surutyötä, mikä on pakko käydä läpi ennen kuin voin palata ajassa vielä kauemmas taaksepäin ja muistella kaikkia niitä ihania hetkiä, joita saimme yhdessä kokea. Tärkeintä ja kiirellisintä olisi kuitenkin palata nykyhetkeen ja keskittyä noihin kahteen - vielä elossa olevaan - poikaan, jotka ovat kovin ymmällään, kun mami itkee on niin hirmu surullinen.
Wiltsu tekee kaikkensa piristääkseen mua. Se hyörii yliaktiivisesti ympärillä, pomppii päällä ja pussaa kiihkeästi koko naaman - samaa se kyllä tekee normaalistikin, mutta nyt tuntuu kuin kaikki tapahtuisi vielä extra-kiihkolla. Bode ottaa rauhallisemmin, se pussaa kyyneleet poskiltani ja silmistäni ja tekee kaikkensa täyttääkseen Missun paikan.
Kun Riina aikanaan kuoli, olimme Missun kanssa molemmat yhtä masentuneita. Minä lojuin sohvalla ja Missu vieressäni nojatuolissa. Kumpikaan ei juurikaan liikahtanut, jos ei ollut pakko. Onneksi pojat ovat niin energisiä, että Missun kuolemasta toipuminen sujuu varmasti paljon nopeammin, kuin Riinan kuolemasta toipuminen. Pojat eivät suostu siihen, että vain olen enkä huomioi heitä.
Vihoviimeinen kuva Missusta :-(
Olin juuri raahannut ison kasan oksia pois pihalta ja haravoinnut niiden alta jo puoliksi maatuneet lehdet. Missu asettui samantien siihen maate, oli varmaan mukavan viileä paikka ja teki hyvää kipeällä kyynärpäälle. Joitakin videoita on vielä samalta päivältä, mutta niitä en ole pystynyt vielä katsomaan.
Toivon, että mahdollisimman pian tulee aika, jolloin voin muistella Missua hymyssäsuin ja ilman kyyneliä sekä keskittyä täysillä näihin täällä vielä oleviin, koskaanhan ei tiedä, kuinka kauan meillä on yhteistä aikaa jäljellä! Vielä en kuitenkaan ole päässyt sinne asti.
Pojat pihalla. Haravoiminen jäi kesken, kun Missu lähti pois.
Muutaman ensimmäisen päivän ajan elin viimeistä eläinlääkärikäyntiä uudelleen ja uudelleen. Kuinkahan monta kertaa kävelinkään Esan perässä huoneeseen, minne Missu tuotiin saamaan viimeiset piikkinsä. Ei Missu varmaankaan tajunnut läsnäoloani, kun oli kuvauksen takia yhä unessa, mutta siitä huolimatta halusin olla rakkaan kultamussukkani vierellä viimeiseen hengenvetoon asti.
Nyt olen siirtynyt jo ajassa hieman taaksepäin. Käyn läpi viimeisiä viikkoja ja asioita, joissa tein vääriä ratkaisuja. Miksi en kuvauttanut kyynärpäätä aiemmin, miksi vein sen vielä viimeisen kerran vesijumppaan. Tiedän, että on turhaa vatvoa näitä ja tulen ajatuksistani vain entistä surullisemmaksi, mutta en mahda sille mitään. Kai se on osa surutyötä, mikä on pakko käydä läpi ennen kuin voin palata ajassa vielä kauemmas taaksepäin ja muistella kaikkia niitä ihania hetkiä, joita saimme yhdessä kokea. Tärkeintä ja kiirellisintä olisi kuitenkin palata nykyhetkeen ja keskittyä noihin kahteen - vielä elossa olevaan - poikaan, jotka ovat kovin ymmällään, kun mami itkee on niin hirmu surullinen.
Wiltsu tekee kaikkensa piristääkseen mua. Se hyörii yliaktiivisesti ympärillä, pomppii päällä ja pussaa kiihkeästi koko naaman - samaa se kyllä tekee normaalistikin, mutta nyt tuntuu kuin kaikki tapahtuisi vielä extra-kiihkolla. Bode ottaa rauhallisemmin, se pussaa kyyneleet poskiltani ja silmistäni ja tekee kaikkensa täyttääkseen Missun paikan.
Kun Riina aikanaan kuoli, olimme Missun kanssa molemmat yhtä masentuneita. Minä lojuin sohvalla ja Missu vieressäni nojatuolissa. Kumpikaan ei juurikaan liikahtanut, jos ei ollut pakko. Onneksi pojat ovat niin energisiä, että Missun kuolemasta toipuminen sujuu varmasti paljon nopeammin, kuin Riinan kuolemasta toipuminen. Pojat eivät suostu siihen, että vain olen enkä huomioi heitä.
Vihoviimeinen kuva Missusta :-(
Olin juuri raahannut ison kasan oksia pois pihalta ja haravoinnut niiden alta jo puoliksi maatuneet lehdet. Missu asettui samantien siihen maate, oli varmaan mukavan viileä paikka ja teki hyvää kipeällä kyynärpäälle. Joitakin videoita on vielä samalta päivältä, mutta niitä en ole pystynyt vielä katsomaan.
Toivon, että mahdollisimman pian tulee aika, jolloin voin muistella Missua hymyssäsuin ja ilman kyyneliä sekä keskittyä täysillä näihin täällä vielä oleviin, koskaanhan ei tiedä, kuinka kauan meillä on yhteistä aikaa jäljellä! Vielä en kuitenkaan ole päässyt sinne asti.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)