Tämä kamera ei ole se, mikä jätti minut pulaan Pulan reissulla (vai oliko syy yksin minun?). Se vanhus on jo aikoja sitten päässyt eläkkeelle. Ostin tämän uudemman version, puoliautomaattikameran, kun luulin vanhan kameran menneen rikki. Siinä ei nimittäin valotusmittarin viisari enää värähtänytkään ja siksi iso osa etenkin Pompein kuvista (mitkä filmille osuivat) oli joko yli- tai alivalottuneita, kun arvioni menivät harmillisen usein pieleen.
Paljon, paljon myöhemmin ja monen väärin valottuneen kuvan jälkeen selvisi, ettei kamera ollutkaan rikki, siitä oli vain patteri loppunut.
Noihin pieniin väkäsiin, piti filmin kolot saada asettumaan tai kävi köpelösti. (Älkää huomatko pölyä!)
Teemaextraan laitan mummini maalaamat kisuastiat. Muki on mennyt jo aikoja sitten rikki, mutta en raaski heittää sitä pois. Matala lautanen on ollut kovassa käytössä ja kisu kulunut sen mukaisesti. Sarjaan on äitini mukaan kuulunut myös syvä lautanen, mutta siitä mulla ei ole minkäänlaista muistikuvaa. On nähtävästi mennyt rikki jo silloin, kun olin pieni.
Muki on harmittavasti pudonnut ja mennyt rikki.
Väkerrystähän on ollut filmien kanssa ennen muinoin, miten asettuu.
VastaaPoistaNythän voit kuvata, kun ehjä onkin.
Hyvinhän vielä värit näkyy vanhassa lautasessa. Ollenekko kuinka iäkäs.
Kiva on muistona kuppikin, vaikka pala puuttuu...se ei vähennä tunnearvoa.
Onneksi ei enää tarvitse filmin kanssa pelata.
VastaaPoistaKauniit kisuastiat on mummisi maalannut.
Ja, arvokkaat muistot, vaikka kupista nyt pala puuttuukin.
Suloinen lautanen ja kuppi. Kyllä säästäisin itsekin, vaikka rikki onkin. Kyllä digiaika on monella tapaa helpottanut kuvaamista, mutta vanhat kamerat ovat kiva muisto. Harmittaa, ettei ihan ensimmäiset kamerani ole jääneet talteen, vaan vuosien saatossa ja monessa muutossa kadonneet.
VastaaPoistaMinulla on digikameran rinnalla tuollainen saman tyylinen kamera jossa filmi pitää saada sattumaan noihin lokosiin. Arvokkaita ja kauniita tuo lautanen sekä muki, vaikka rikki onkin en myöskään raaskisi heittää pois.
VastaaPoistaOnneksi lautanen säilyi muistoksi ehjänä. Kupin voisi hyödyntää vaikka kynttiläkuppina rikkimenneenäkin. On kuitenkin muisto jostain.
VastaaPoistaTaitavasti maalatut astiat! Minä muuten tykkään filmikameroista, mutta onhan digiaikaan tietysti kiva, että ei tarvitse kehittää paperikuvaksi asti hutilaukauksia.
VastaaPoistaOnpa kerran tullut kuvatuksi yhdet juhlat siten että filmi ei ollutkaan osunut niihin väkäsiin. Surku muisto minulle. :(
VastaaPoistaAstiat ovat varmasti tärkeä muisto...
Kylläpäs muistan hyvin noi filmikamerat. Mulla oli kova työ joskus saada filmirulla asettumaan paikoilleen :D. Hienot kuvat.
VastaaPoistaVoi, kuinka ankeaa olisi filmikuvaus (kun tulee räpsittyä sellainen rullallinen pari kertaa päivässä!!)!!! Mutta oppisishan siinä...
VastaaPoistaKisu-astiat ovat korvaamaton muisto...
Siitä onkin aikaa, kun viimeksi on kuvattu filmikameralla. Voi tätä helppoa digiaikaa.
VastaaPoistaKivoja muistoja sinulla.
Kun tietää, kenen käsi on työn aikaan saanut, voi melkein tuntea sen asitoita koskettaessaan. Kaunis muisto, säröistä viis.
VastaaPoistaKiitos kaikille ihanista kommenteista! Lohduttavaa huomata, etten ole ainoa, joka haluaa säästää risankin esineen, johon liittyy rakkaita muistoja. Mies ei yhtään ymmärrä sitä :-(
VastaaPoistaDigiaika on tosiaan helpottanut kuvausta ja nykyään tuleekin kuvattua paljon enemmän kuin ennen vanhaan.
Liplatus: Astiat ovat 60-luvulta, uskoisin. Olen ainakin siinä luulossa, että mummi on ne minulle, ensimmäiselle lapsenlapselleen, maalannut.
Arleena: Kiitos vinkistä! Täytyykin antaa mukille uusi elämä, on se sen arvoinen.
Anne: Totta, nykyään tuleekin kuvattua paljon enemmän. Aiemmin tuli napattua yksi tai kaksi kuvaa yhdestä kohteesta ja toivoi hartaasti, että onnistui. Tuloksen näki vasta ajan päästä ja etenkin ulkomaanreissuilla otettut hutilaukaukset jäivät pahasti harmittamaan. Enää ei onneksi ole sitä ongelmaa.