Isättömät lapset

Pete vei eilen viimeiset pari kuormallista tavaroitaan täältä pois. Eli ei ole mun lapsilla enää isiä. Eivät ole oikein tainneet tilannetta vielä tajuta. Kukaan ei näytä olevan ihmeissään eikä ikävöivän.

Etukäteen murehdin ja olin aivan varma, että Wiltsu ottaa tosi raskaasti, onhan se sentään aiemmassa elämässään jo eron kokenut ja joutui silloin repäistyksi irti kaikesta tutusta. Tosin toivon, että se on onnellinen kun pääsi silloin meidän laumaan... Ja ehkä se on nyt jo näiden muutaman vuoden saatossa oppinut luottamaan siihen, että minä olen ja tulen olemaan pysyvä osa sen elämää ja kuulun sen laumaan niin kauan kuin molemmat hengissä ollaan!

Missua tilanne ei hetkauta puoleen eikä toiseen ja sen tiesin kyllä. Siitä mulla ei ollut epäilystäkään. Missun kanssa meillä on yhteistä taivalta reilut kymmenen vuotta, eikä Missun ole koskaan tarvinnut epäillä, että se joutuisi omasta laumastaan pois. Aina joskus joku laumasta lähtee, niin kuin kisut ja mamma aikoinaan taivaaseen. Ja aina välillä tulee uusi ihminen tai eläin poislähteneen tilalle. Mutta yksi pysyy - aina ja ikuisesti - minä! Ja se selvästi riittää Missulle!

Boden suhtautumista mietin etukäteen epävarmana, mutten kovin huolestuneena. Bode tuntuu olevan niin onnellinen elämästä yleensä, ettei sitä näytä kovasti hetkauttavan kukaan eikä mikään ;-) Se ottaa riemuiten ja pomppien kaikki tutut vastaan ja lähtiessä katsoo vain perään "Ai sinä lähdet nyt. Oisit voinut olla pidempäänkin, mutta heippa, nähdään taas!"

Koirien sopeutumista helpottaa varmaan sekin, että Pete oli tässä lopussa viikot pois ja vain viikonloppuna täällä. Eikä se tosin kovin paljon täällä meidän seurassa muutenkaan viihtynyt, joten ehkei koirille kova ikävä pääse syntymäänkään. Ja paljonhan vaikuttaa se, miten minä suhtaudun tilanteeseen. Olo on tietysti vähän tyhjä ja apea, mutta kaikin puolin tyytyväinen olen tähän ratkaisuun ja varmasti koirat aistivat sen!